Olemme ajaneet äidinkielemme ahdinkoon – Suomi tarvitsee fennomanian uuden nousun

“Yritimme käyttää ruokalistassa suomea, mutta se näytti niin rumalta.” 

Katja Nordlundin saamaan vastaukseen eräältä ravintolalta tiivistyy suomen kielen tulevaisuuden suurin uhka: meidän oma hölmö asenteemme sitä kohtaan. Olemme ajaneet äidinkielemme ahdinkoon, josta se täytyy pikimmiten pelastaa.

Karu totuus on tämä: Jos me emme suosi suomea, ei sitä tee kukaan muukaan. Jos me pidämme kieltämme rumana, niin pitävät muutkin. Upea ja kaunis kielemme on vaarassa jäädä samanlaiseen ahdinkoon kuin svekomanian aikana – typistyä sivistysväestön väheksymäksi arjen ja tylsän puurtamisen kieleksi. Minusta tarvitsemme uuden fennomanian nousun, mutta tällä kertaa ehkäisemään ruotsin sijaan englannin kielen hyökyaaltoa.

Tämä näkemys voi tuntua ristiriitaiselta, koska olen itse päivittäinen englannin kielen käyttäjä ja iloinen sujuvasta kielitaidostani. Käytän toistuvasti ja varmasti tässäkin tekstissä anglismeja, mistä joku kielentutkija voi tulla huomauttamaan. En ole suomen kielen puritaani, vaan sen käytön edistäjä. Minusta voimme ottaa vaikutteita muilta kieliltä, ainahan sitä on tehty, ja meidän kannattaa oppia kielitaitoisiksi – – mutta vain oman äidinkielen monipuolisen käytön vaalimisessa on kansakunnan tulevaisuus.

Äidinkieltä vieras kieli kun ei koskaan voi ihmiselle korvata, eikä se voi tehdä sitä yhteiskunnassakaan. Siksi on tärkeää, että suomen asema vahvana ja monipuolisena kielenä säilyy. Meidän on varjeltava suomenkielistä taidetta, tiedettä ja kulttuuria ja kehitettävä niitä tietoisesti eteenpäin. Meidän on opetettava Suomeen pysyvästi asumaan tuleville ihmisille suomea. Meidän on annettava uusille asioille ja ilmiöille nimiä, jotka sopivat suoraan kieleemme, ei vain kopioitava niitä sellaisenaan muualta.

Kielen rajat määrittelevät myös ajattelumme rajoja. Jos esimerkiksi tieteen sanoja ei suomenneta, alamme ajatella suomen kieltä sopimattomana uusimmasta tiedosta keskustelemiseen. Ja jos pidämme kieltämme takapajuisena, pidämme tosiasiassa itseämme takapajuisina. Se on vahingollinen ajatusmalli, etenkin kun Suomessa tehdään uraauurtavaa tiedettä monellakin alalla. Kansainvälistyminen sinänsä ei ole uhka suomen kielelle – oma asenteemme sitä kohtaan on. Jos alamme häpeillä soljuvia sointujamme ja kimuranttia kielioppiamme, häpeämme oikeastaan suomalaisuutta itseään.

Jos vaihdamme koulutuksemme kielen, ravintoloidemme ruokalistat, kulttuuriesitystemme otsikot tai rakennusten nimet englanninkielisiksi, rapautamme samalla suomalaisuuden ydintä: omaa kieltä. Kadotamme sen, mikä meistä tekee ainutlaatuisia.

Oma kielemme on meille paras, koska se on oma. Muutkin kielet voivat olla kauniita, ja ne ovat tarpeellisia helpottamaan kansainvälistä yhteistyötä, mutta ne eivät voi korvata omaamme. Siksi meidän pitää keskittyä luomaan suomesta kieli, joka käy kaikkeen tieteestä ruokalistoihin ja on jatkossakin suomalaisten mielestä kaunis.

Comments

comments